Mitähän minä? Onkos mulla jotain historiaakin...? Koitetaas nyt muistella, ennen kuin se....mikäs se nyt oli...no, kyllä te tiedätte; se mikä vie vanhemmiten muistin....AI NIIN: dementia! - iskee.
Kaikki taisi alkaa siitä, kun itsekseni lauleskelin silloista hittikappletta nimeltänsä "Venus". Jotenkin tuntui, että se meni ihan hyvin, vaikka en sitä muille kehdannutkaan esittää. Käsityötunnilla sitten kysyin Lehtisen Eikalta, että voisiko aikaa ja materiaaleja käyttää kitaran rakentamiseen. Eikka antoi luvan, ja niin sitten väkertelin Flying V -mallisen "aidon" sähkökitaran. Kyllä siitä ääntäkin tuli, kun kytkin sen meidän vanhaan putkiradioon.
Tuosta meni pari vuotta ja siirryin lukioon. Siellä yhytin sitten muitakin alasta kiinnostuneita: Juvosen veljekset Kari ja "Pelle" eli Juha-Pekka ja Solmulan Jokke. Ostin opintolainalla Kasuga SG-kitaran, joka oli hieno! Ensimmäiset rummut saatiin lainaksi kirjatyöntekijöiden Keuruun osastolta (kiitos Raili!) ja ne olivat tosi makeat, paitsi ettei niillä juuri soittaa kyllä voinut. Mutta eka bändi Oikosulku oli syntynyt!
Vähän myöhemmin rumpaliksi tuli Laaksosen Jukka ja bändin nimeksi vaihtui Space (myöhemmin myös Pace, kun maailmalla oli joku "vähän" tunnetumpi nimikaima). Bändissä vieraili myös Vierimaan Kerttu urkurina, mutta vasta kun Palomäen Jarmo tuli mukaan, vaihtui nimi taas: nyt olimme Rose. Ankarasti treenattiin vanhassa kotitalouden luokassa, ja jokunen keikkakin sitten tuolla porukalla vetäistiin.
Kuten aina, muutoksia tuli meillekin. Pelle lopetti ja minun oli aika tarttua bassoon. Treenipaikka vaihtui Juvosen autotalliin ja toiseksi kitaristiksi löysimme Multialta Mäkelän Joron. Tuosta ajasta muistan erityisesti sen, että kun muut lopettivat biisin sovitulla tavalla, Jorolla oli aina vielä viimeinen soolo kesken! Rumpaliksi tuli samoihin aikoihin Juha "Toukka" Lampinen. Toinen mieleenpainunut tapaus ajalta on se, kun olimme Toukan kanssa menossa treeneihin; ostoskärry täynnä Lahden Sinistä ja jonossa edessämme oli muuan Aku Syrjä, joka oli Juurikkaniemen sairaalassa suorittamassa siviilipalvelustaan. Naureskeltiin, kun Akulla oli vaan limsaa ja sipsejä tiskillä. Heh, heh. Tuoko muka joku oikea muusikko!
Jossain vaiheessa basistiksi tuli sitten Anaboli eli Lapin Antti ja itse keskityin pelkästään laulamiseen. Toiseksi vokalistiksi tuli Barry (tai Bäri, niinkuin Joro nimen kirjoitti) eli Salosen Pasi (kevyet mullat sinnepäin!) ja oli jälleen aika vaihtaa nimeä. Silloisen kulttileffan (Animal House eli Delta-jengi) katsottuamme "keksimme" nimeksi Delta Gang. Äitini kutoi hienot mustat pipotkin, joissa oli bändin nimi. Ne päissämme kuljimme sitten kesät talvet, eli olimme jo tuolloin aikaamme edellä!
Tästä taitaakin tulla aika pitkä juttu...
No, sitten alkoivat työasiat viedä enemmän ja enemmän aikaa, joten soittohommat olivat jäädä kokonaan. Paitsi että Niemen Seppo sitten otti yhteyttä, ja kysyi 2CV4:n laulajaksi, kun Naukkarisen Ami oli lopettanut työkiireisiinsä vedoten (no nythän professorilla voisi taas olla aikaa soittohommillekin?). Kokeiltiin, ja kai se jotenkin toimi, kun muutama keikkakin sitten vetäistiin - nyt nimellä Black Dog (kukaan ei varmaan arvaa, että olin nuorempana armoton Led Zeppelin -fani). Mieleenpainuvin keikka oli 4.11.1983 kahdestakin eri syystä: menin samana päivänä kihloihin (anteeksi Kaisa: olin pari tuntia myöhässä...) ja illalla sitten keikalla pikkuveli joraili lavalla kanssamme pelkät kalsarit yllään! - "Aja hiljaa, Isi!"
Sitten alkoikin sikiämisen aika. Syntyi ensin Late ja sitten Pietu, joten musiikki jäi vähäksi aikaa taustalle. Ja muutimme Multialle. Korpeen, keskelle ei mitään. Eli musiikin saattoi siis unohtaa kokonaan.
Kunnes vuonna 1991 Hannu "Little Big Man" Hakamäki otti yhteyttä, ja kysyi kiinnostaisiko bändihommat. Mistä lie kuullut taustoistani. Totta v**ussa kiinnosti! Varsinkin jostain kaukaa etelästä muuttanut kitaristi J.M.D teki vaikutuksen: toihan osaa ihan oikeesti soittaa! Lauleskelin siinä sitten joitakin biisejä, ja kun Suomalaisen Samuli lopetti rummutuksen, tartuin taas bassoon ja Hannu "Hannu Hakamäki" Hakamäki pääsi jälleen ilmaisemaan itseään lyömäsoitinten kiehtovassa maailmassa. Me oltiin nyt Caramba! Ja vuoron perään laulettiin! Oli se aikaa! Ja perhekin tuli valmiiksi, kun Veera syntyi. Mikäs siinä oli ollessa?
Jossain vaiheessa bändihomma alkoi kuitenkin rakoilla (ne kuuluisat musiikilliset erimielisyydet: rokilla ei elä!). Hannun kanssa lähdimme lihapatojen äärelle eli Iltatähti -orkesteriin. Aikaisempaan verrattuna keikkailtiin paljon, 20-30 keikkaa vuodessa. Mutta sekin oli sitten pakko lopettaa, kun työt veivät Nokialle. Viikot poissa kotoa ja viikonloput keikoilla. Ei vaan käynyt kun lapsetkin olivat pieniä.
Taas pienen (no, lähes kymmenen vuotta tällä kertaa) tauon jälkeen Hanni (ent. Hannu "Hannu Hakamäki" Hakamäki) nosti kissan pöydälle: "Eikös me taas voitas olla silleen?" No, kyllähän se mulle passas, ja kun Salosen Ilkan sijalle koskettimiin oli myös löytynyt uusi mies eli Timo "Timbe" Jokinen, alkoi musiikkirintamalla taas tapahtua.
Tästä eteenpäin lukija saakin sitten käyttää omaa mielikuvitustaan. "Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. (Ahti Karjalainen)". Eli tällä tietoa soitto jatkuu ja uusia bassoja ostellaan sen minkä keritään...